Uusin Takamäki-dekkari ilmestyy toukokuun puolivälissä. Kyse on 2001 alkaneen sarjan kahdennestakymmenestä jännityskirjasta.
– Jos joku olisi tuolloin sanonut että kirjoitat tätä sarjaa tämän verran, olisin pitänyt häntä vinksahtaneena, Jarkko Sipilä sanoo. – Tosin selvää oli alusta saakka, että sarjasta olisi kyse.
Sipilän esikoisdekkari ilmestyi loppuvuodesta 1996, samoihin aikoihin kun hän siirtyi Helsingin Sanomien rikostoimituksesta MTV Uutisten ensimmäiseksi rikostoimittajaksi.
– Koukun sain valmiiksi puolitoista vuotta ennen julkaisua. Kirjoitin sitä töissä Hesarissa työpäivän jälkeen, koska ei minulla silloin ollut tietokonetta kotona. Kun kirja valmistui tarjosin sitä WSOY:lle, Tammelle, Otavalle ja Gummerukselle. 90-luvun alkupuolella kustantamoja oli huomattavasti vähemmän kuin nyt. Kaikilta sain ”ei kiitos” -vastauksen. Osalta saattoi tulla vain ”ei” -vastaus.
– Sen tiedän, että WSOY:ssä käsikirjoitus luettiin sieltä saamani palautteen perusteella. Muista en tiedä, Sipilä sanoo. Kustantamot tekevät edelleen ratkaisuja lukemalla vain pätkän kirjaa. Seula on ahdas.
– Kirjoitimme Harri Nykäsen ja Jouni Mölsän kanssa tuohon aikaan lyhyitä rikoskuunnelmia Yleisradiolle. Pidän sitä omana kirjoittajakoulunani, vaikka kuunnelman käsikirjoitus on aivan eri asia kuin kirja,. Molemmissa on kuitenkin kyse tarinan kertomisesta.
Yksi asia johti toiseen. Pieni Book Studio kustantamo laittoi kääntäjä Risto Raition asialle.
– Risto kysyi olinko koskaan ajatellut kirjoittaa mitään pidempää tarinaa. No, se Projekti oli pöytälaatikossa.
Siitä syntyi Koukku, kun tarinaa vielä jumpattiin paremmaksi. Kirja sai Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailussa kunniamaininnan. Se innosti Sipilää.
– Positiivinen palaute on aloittelevalle kirjailijalle erittäin tärkeää. Toki sellaisesta nauttii nykyisinkin.
– Koukun kansi hieman harmitti, Sipilä hymähtää. – Tarina nivoutuu Helsingin edustan linnakesaariin, joissa tuohon aikaan oli tykkejä,mutta kanteen päätyi pistoolin piippu. Kunnon 100TK:n putki olisi toiminut paremmin.
– Muistan kyllä hyvin, kun ajoin Hyvinkäälle painotaloon katsomaan painotuoreita kirjoja. Se oli hieno tunne. Siellä oli pari duunaria, jotka pyysivät signeeraukset. Olin kyllä aika hämmentynyt. Ai että pitäisi jotain kirjoittaa tähän tyhjään sivuun? Kuulakärkikynällä?
Paljonko Koukkua myytiin?
– Siitä ei ole tietoa. Book Studio maksoi kymmenentuhannen markan ennakon, mutta siihen se jäi. En koskaan saanut tarkempaa tietoa. Ei se oikeastaan kiinnostanutkaan.
– Useampi keräilijä on kysynyt minulta tuota Koukkua. Hyllyssä on pari, mutta olisi pitänyt pyytää laatikollinen varastoon.
Toinen kirja oli Kulmapubin koktaili – novellikokoelma, joka ilmestyi 1999. Vuodet noihin aikoihin olivat aika kiireisiä. Sipilän perheen lapset ovat syntyneet 1993, 1995 ja 1997.
– Sen jälkeen Book Studion kustantaja Kari Lindgren kehotti miettimään sarjahahmoa, jos vielä kirjoittaisin lisää. Siitä syntyi idea Takamäki-dekkareista.
Sipilä oli tuolloin tehnyt rikostoimittajan töitä kymmenen vuotta. Ruotsalaisdekkarit antoivat hänen mielestään täysin vääränlaisen kuvan poliisityöstä, eikä poliisissa työskentelevä Matti Yrjänä Joensuu ei ollut julkaissut mitään vuosikausiin.
– Rikoksissa ja rikostutkinnassa on paljon sellaista, jota ei pitkissäkään lehtijutuissa tai dokumenteissä kyetä kuvaamaan. Kamera ei yksinkertaisesti voi olla tallentamassa tilannetta. Fiktio on ainoa vaihtoehto kertoa näitä tarinoita.
Takamäki-dekkarien realistinen tyyli syntyi tästä ajatuksesta. Olennaista oli Sipilän halu kehittää tarinoita, jotka voisivat olla totta.
– Siitä se lähti. Olennaista oli myös ymmärtää, että poliisitoiminta on ryhmätyötä. Ei ole briljanttia rikoskomisariota, joka sormia napsauttamalla tai nenänvarttaan hieromalla keksii syyllisen. Pimeän henkirikoksen selvittäminen vaatii kymmenen tai viidenkymmenen ihmisen työn.
Toki dekkareissa on rajoituksia, koska viidenkymmenen poliisin toiminnan seuraaminen hajoittaisi tarinan. Aikatauluja pitää tiivistää ja tilanteita dramatisoida.
Takamäki-dekkarien ydinryhmään ovat kuuluneet Kari Takamäki, etunimetön ataripoliisi Suhonen ja kolmannessa Takamäki-dekkarissa mukaan liittynyt Anna Joutsamo.
Hahmot ovat vanhentuneet kirja kirjalta ja esimerkiksi Takamäen toinen poika on varttunut pienestä lätkäjunnusta poliisiksi, jolla oli iso rooli Uhripeli -kirjassa.
– Nyt hahmojen ikääntyminen on hidastunut, Sipilä sanoo, vaikka sinänsä tarinat sijoittuvat aina tiettyihin päiviin. Tuleva Syy tappaa alkaa lokakuun puolivälissä 2020.
Kustantamot ovat vaihtuneet. Gummerus osti Book Studion 2003 ja Sipilä siirtyi kolmannen Takamäen jälkeen Gummeruksen talliin. Seuraava muutos tapahtui 2010 ilmestyneen Katumurhan jälkeen.
Harri Nykänen ja Jarkko Sipilä kirjoittivat Raidin ja Takamäen tarinat yhdistäneen Paha Paha tyttö -dekkarin. Se synnytti Crime Time -kustantamon.
– Tytön kirjoittaminen oli todella kiinnostavaa. Dekkarin kirjoittaminen on hyvin yksinäistä puuhaa, mutta tuossa ideoita heiteltiin puolin ja toisin, Eikä Crime Timen syntyminen sivutuotteena ollut lainkaan hassumpi asia.
Onko Takamäellä esikuvaa?
– Hyvä kysymys, Sipilä hymähtää. – Tuon olen kuullut aika usein. Takamäellä on useita esikuvia, mutta enemmän se on aina ollut poliisin tapa ajatella. Rikostoimittajan työssä on päivittäin tekemisissä rikoskomisarioiden kanssa. Siitä maailmasta nämä kirjat kumpuavat.
Entä Suhosella?
– Poliisissa on tarkkailu ja tiedustelutehtävissä toimivia miehiä ja naisia, joita ei ulkonäön tai käytöksen perusteella ikinä uskoisi poliiseiksi. Toki näitäkin on tavattu vuosien mittaan ja Suhonen koostuu sieltä. Hänen suhteensa on tosin ymmärrettävä se, että poliisin tapa tehdä tiedustelua on tässä kahdessakymmenessä vuodessa muuttunut todella paljon.
– Tiedonhankintaa alettiin säädellä vasta 2005 eteenpäin. Siihen saakka ala oli aika villi. Muistan tapauksen vuoden 2000 tiimoilta, jolloin yksi poliisi – eikä edes Helsingin huumepoliisista – kertoi, että ainoa tapa saada kymmenen kilon amfetamiinitakavarikko oli tietysti antaa vihjeen antajalle erästä puoli kiloa. Ja se oli hänen – ja myös minun mielestäni – itse asiassa järkevää. Kadulla olisi kymmenen kilon sijaan puoli kiloa.
– Kymmenen vuotta myöhemmin tämä sama poliisi kiisti tiukasti, että tuollaista toimintaa oli tapahtunut, koska kyse olisi ollut poliisin tekemästä törkeästä huumerikoksesta.
Tämä muutos on näkynyt myös Takamäki-dekkareissa.
Kirjojen ideat lähtevät aina jostain teemasta. Sellaisia ovat olleet vuosien mittaan todistajansuojelu, poliittinen murha, terrorismi Suomessa, jengit, vainoaminen ja myös abstraktimpi ajatus siitä, että ihminen ei pääse menneisyydestään eroon.
Uusimmassa Takamäki-dekkarissa pohjana on kosto.
– Tarina syntyy tällaisen ajattelun pohjalle. Ennen kuin aloitan kirjan kirjoittamisen, niin luon tarinan Word-dokumenttiin. Silloin tiedän, että juttu toimii. Siinä on riittävästi käänteitä kirjaksi.
– Tässä uusimmassa tämä pohjan kirjoittaminen ei täysin onnistunut. Nyt kun ensimmäinen versio kirjasta on valmis, ymmärrän mistä se johtui. Kirjassa henkirikoksen uhriksi joutuu 14-vuotias tyttö. Kun omat lapseni ovat jo yli 20-vuotiaita, niin luulin ettei aihepiiri enää vaikuttaisi. Toisin kävi. Tämä oli vaikea tarina kirjoittaa.
– Kirjan kirjoittaminen on raskas prosessi. Aiheen kanssa on tekemisissä puoli vuotta. Jos aihe tönii koko ajan kauemmaksi, niin se on vaikeaa.
– Ei se laatuun – ainakaan omasta mielestäni -vaikuttanut, mutta itse kirjoitusvaihe oli selvästi hitaampi.
Helmikuun lopussa kirja on edelleen kesken.
Ykkösversion kirjoittamisen jälkeen alkaa raaka käsittelyvaihe. Huonot kohdat pois, uusia tilalle, kieltä paremmaksi, Sipilä kuvaa.
Lopun hioo kustannustoimittaja Nina Gimishanov, jota kirjailija ylistää. – Nina toimitti jo Gummeruksen aikaan Takamäkiä.
Työ ruokapöydän ääressä jatkuu. Ja samalla tietysti Maikkarin Rikospaikka -ohjelma pyörii televisiossa. Se täyttää arkipäivät.
– Ennen Aarnio-juttua oli kaksi tammikuuta, jolloin vielä saatoin ottaa ihan puhtaasti töistä palkatonta vapaata muutaman viikon. Valtaosa kirjasta syntyi silloin.
– Tuon oikeudenkäynnin jälkeen tammikuinen vapaa ei ole onnistunut. Harmi sinänsä. Mutta jos en olisi rikostoimittaja, en olisi kirjoittanut dekkareita.
– Jos en nauttisi kirjoittamisesta ja tarinoiden kehittämisestä, niin en kyllä tekisi näitä. Sen verran kovaa työtä tämä on.