Jarkko Sipilän kolmas gangsterikirja kertoo Late Johanssonin tarinan

Kolme Jarkko Sipilän toimittamaa gansterikirjaa

Ote Late-kirjasta: ”Jos joku on tehnyt huumeilla miljoonia rahaa ja maksaa meille siitä, että me poltetaan Linnanmäki maan tasalle… jos se maksaa tarpeeksi, huomenna ei Linnanmäkeä ole olemassa”.

”Mulla pitäisi olla vähintään 30000 markan kuukausitulot puhtaana käteen, että mä tulisin toimeen. Mulla menee rahaa sellainen tuhat markkaa päivässä”.

”En mä käytä kuin kokaiinia ja sitäkin vain juhlapäivinä. Mun mielestä se on luonnontuote, eikä mikään huume”.

Dumell kysyi vielä teemmekö palkkamurhia. Napakka vastaukseni oli: ”Jos uhri on sellainen, joka ansaitsee kuoleman.”

Lauri ”Late” Johanssonin kirja alkaa näistä kommenteista, jotka silloinen N.B.K. -jengin johtaja sanoi Rikosraportti-ohjelman haastattelussa 2001. Juuri ennen haastattelua Johansson oli vetänyt kunnon kokaiininokat.

Johanssonin mukaan tuo oli se maailma, jossa hän silloin eli. Taustalla oli synkkä lapsuus, väkivaltainen nuoruus ja rikollinen aikuisuus.

Late on kolmas gangsterikirja, jonka Jarkko Sipilä on toimittanut. ”Kaikki kolme ovat omanlaisensa tarinat, vaikka Marko Lönnqvistin ja Mika Ilménin kirjat molemmat nivoutuvat Cannonball MC -jengiin”, Sipilä kertoo.

”Tärkeää näissä kirjoissa on paitsi jengielämän kuvaus, niin myös se matka jonka Marko, Immu ja Late jengeihin tekivät. Kaikilla oli omanlaisia ongelmia jo alakoulussa. Eikä se rikollinen elämä lopulta tuonut sitä mitä miehet siltä odottivat tai ainakin kuvittelivat sen tuovan.”

”Itse asiassa aika lailla päinvastoin. Mikä sekin kertoo rikollisesta maailmasta.”

Marko Lönnqvist

Sipilä kertoo seuranneensa aikanaan paljon huomiota herättäneen oikeudenkäynnin, jonka taustalla olivat Lönnqvistin ja Cannonballin riidat. Ne johtivat ammuskeluun 2011 Itä-Helsingissä.

Ote kirjasta:

”Rakennusfirman toimisto oli 1970-luvulla rakennetussa neli-viisikerroksisessa isossa kiinteistössä. Kaivoin kalastusvälineiden seasta kahdet luotiliivit. Niissä oli ylimääräiset shokkilevyt. Niitä ei läpäisisi edes Magnum .44. Annoin toiset Terolle, joka veti tottuneesti ne ylleen. Luotiliivit olivat meille molemmille rutiinia.

Iltayö oli lämmin, mutta tunnelma jäätävä. Tero oli eronnut Cannonballista samaan aikaan kuin minä. Olin tehostanut omaa eroani vielä puukottamalla kerhon kakkosmiestä. Sellaista ei jätettäisi kostamatta. Se oli selvää.”

Kirja sai alkunsa, kun pitkää vankeustuomiota istunut Lönnqvist soitti vankilasta Sipilälle. Hän soitteli ja vinkkasi erilaisista uutistapahtumista vankilassa MTV Uutisille ja vähitellen syntyi idea kirjasta. ”Marko kirjoitti sitä sellissä vanhalla kirjoituskoneella, koska vankilassa ei saanut olla tietokoneita. Projekti kesti muutaman vuoden.”

”Elämäni Gangsterina oli tärkeä kirja, koska se vei lukijan jengimaailmaan. Sitä ennen kuvaus siitä oli aika mustavalkoinen”, Sipilä kertoo. ”Poliisi kertoi mustaa tarinaa, jotkut tv-ohjelmat valkopestyä”.

Sipilän mukaan Lönnqvistin kirja vei lukijan jengiläisten harmaaseen maailmaan, johon liittyivät yksityiselämän ongelmat ja jengimaailman petokset.

Immu

Mika Ilmenin kirja alkaa Vantaan lähiöistä ja kamppailu-urheilun hikisistä saleista. Siitä miten hän haluaa tulla hyväksytyksi ja lopulta välttää urheilun ansiosta heroiinikoukun. Kicksejä haetaan katutappeluista.

Tie vie Immun portsariksi ja vapaaotteluun. Kirja kuvaa tätä Helsingin 2000-luvun värikästä maailmaa. Katu levenee valtatieksi ja vie Immun Cannonballin kakkosmieheksi.

Ote kirjasta. Immu oli tässä vaiheessa CMC:n asekersantti.

Se oli marraskuun loppua 2012. Päivä oli pilvinen ja helvetin kylmä. Lunta ei kuitenkaan ollut maassa.

Tulimme muovikassien kanssa kaupasta. Nostimme ne bemarin takapenkille. Ei kun nopeasti kotiin: sokeripitoista limua ja ruokaa. Kyllä tämä siitä paranisi.

Istuin kuljettajan paikalle ja käänsin auton avaimesta käyntiin. En ehtinyt lähteä liikkeelle, kun iso mattamusta Mersun pakettiauto ajoi suoraan kohti. Ehdin ajatella, että mitä vittua tässä tapahtuu.

Mersu pysähtyi senttien päähän Bemarin etupuskurista. Jonna huusi vieressä: ”Kukas vittu tää on?”

Tilanne oli vakava. Siihen aikaan mun välit olivat tiettyihin suuntiin säröillä ja joihinkin aika lailla palaneet poikki.  Liikuin tuohon aikaan aina luotiliiveissä ja ysimillinen oli käden ulottuvilla. Reitit oli suunniteltu etukäteen. No nyt ei tietenkään ollut kun haimme vain limpparia.

Sekuntien sisään autoja tuli useita lisää ja tajusin näiden olevan kyttiä. Se oli oikeasti helpotus. Ei todennäköisesti tulisi kuulaa kylkeen tai pesäpallomailasta selkään.

”Kirja sai alkunsa siitä, että Bazar-kustantamo ja siihen aikaan pantavalvonnassa ollut Immu ottivat yhteyttä”, Sipilä kertoo. ”He halusivat minut kirjoittamaan tarinan. Ajattelin, että tässäkin on Lönnqvistin kirjan tapaan mahdollisuus kuvata sellaista maailmaan, johon uutistyössä ei pääse”.

”Kirja syntyi siten, että Immu saneli tarinoita puhelimeen, jotka kustantamossa litteroitiin tekstiksi. Tätä sitten käsittelin ja tarkensin. Viimeisessä vaiheessa jutut tsekattiin palaverissa”, Sipilä sanoo. ”Immun kanssa ja osin myös Markonkin kanssa oli ongelma, että he olivat tehneet sellaisia rikoksia, jotka eivät olleet vanhenneet. Näistä ei voinut kertoa”.

”Immun kanssa sovimme, että 2030-luvulla muistelmia täydennetään”.

Late

Late-kirja sai myös alkunsa siitä, että Johansson soitti Sipilälle ja halusi kertoa tarinansa. ”Se oli tietysti itselleni tuttu”, Sipilä sanoo. ”Olin seurannut sitä 90-luvun alusta saakka rikostoimittajana. Totta kai halusin tehdä sen”.

Kirja syntyi siten, että Lauri kirjoitti tarinaansa koneella ja sitä sitten täydennettiin sähköpostikysymyksin. Kierroksia oli useita ja koronaepidemia vaikeutti työtä keväällä 2020. Sipilälle kävi selväksi, että projekti ei ollut helppo Johanssonille.

”Nämä gangsterikirjat ovat vaikeita tehdä. Kertoja joutuu tekemisiin synkän menneisyytensä kanssa. Hän palaa ikäviin asioihin, jotka on varmasti halunnut unohtaa.”

Tässä ote Late-kirjan kohdasta 90-luvun alusta, jossa Johansson oli juuri ampunut Pauli Saastamoisen.

Härskeintä oli se, että menin Paulin hautajaisiin ja vein kukkia. Pidin haudalla lyhyen puheen ja istuin omaisten pöydässä. Paulin lapsi oli sylissäni.

Kytät sanoivat minua hirviöksi. Olin mennyt murhaamani miehen hautajaisiin. Shakinpelaajana se oli ainoa oikea siirto siihen kohtaan. Vakuutin edes omaiset.

Nykyisin tämä hävettää todella paljon ja pyydän anteeksi. Ja vaikka en saisi anteeksi, pyydän ymmärtämään tilanteita, joita huumekauppa kaikkinensa meille kaikille aiheutti.

Mutta miksi kirjoittaa näitä kirjoja?

”Tässäkin kirjassa tärkeää on kuvata sitä mitä rikollisen mielessä liikkui. Mitä hän ajatteli? Miksi rikos tapahtui? Mikä oli se maailma, jossa rosvo eli silloin kun rikoksia ei tehty? Kaikki nämä kiinnostavat”, Sipilä vastaa.

”Tällaisia asioita olen näissä gangsterikirjoissa halunnut kuvata. Näissä kuitenkin päästään rikosuutisia syvemmälle.”

Miten kirjan toimittaja voi varmistaa sen, että kirjoissa kerrotaan oikeasti se mitä on tapahtunut?

”Tämä on vaikea asia. Suoraa vastausta siihen ei ole.”

”Tiettyjä asioita voi journalistisin keinoin tarkistaa, mutta kun mennään vaikkapa jengin kerhotalolla tai vankilan sellissä tapahtuneeseen saati sitten rikoksen tekijän ajatuksiin, niin miten sen voisi vahvistaa. Tällöin pitää ymmärtää, että kirjassa kyse on kertojan tarinasta”, Sipilä sanoo.

”Jollain toisella tilanteessa olleella henkilöllä voi olla toisenlainen näkemys tapahtuneesta, mutta nämä kirjat ovat Markon, Immun ja Laten tarinat.”

”Lukijan pitää ymmärtää, että kyse on heidän tarinoistaan. Kukaan ei voi sanoa onko Late Johanssonin kertomus Pauli Saastamoisen ampumisesta tosi vai ei, koska muita ei paikalla ollut. Mutta oikeudenkäynnissä ei aikanaan tullut esille mitään teknisiä todisteita, jotka asettaisivat sen kyseenalaiseksi.”

”Mutta silti näissä gangsterikirjoissa on kyse päähenkilön tarinasta, jossa toimittajan on mahdoton kaikkea tarkistaa.”

Sipilän mielestä nämä True crime -kirjat avaavat näistä puutteistaan huolimatta lukijoille ja kuuntelijoille oven sellaiseen maailmaan, johon ei muuten pääse.

”Omasta kulmastani olennaista on se, että tarinan kertoja haluaa olla rehellinen tarinassaan ja on valmis kertomaan epäedullisia asioita itsestään. Jos luottamusta ei heti synny, niin kirjan tekeminen on mahdotonta.”

Sipilän mukaan myös pitkä kokemus rikosuutisoinnista auttaa. ”Olen esimerkiksi istunut kaikki Late Johanssonin murhajutut oikeussalissa, joten sitä kautta tiedän tapahtumat.”

”Itse asiassa aikanaan kohtasin Laten salissa 90-luvun alussa ns. Ilpo Larhan murhajutussa. Siinä oli monta haaraa, jossa Late oli syytteessä jostain pienestä huumehaarasta. Miksi Late jäi mieleen? Kaveri varjonyrkkeili paikallaan oikeussalissa koko istunnon ajan. Late ei tätä muistanut, mitä en ihmettele”

”Jos rosvo haluaa jäädä rikostoimittajien mieleen, niin tuollainen oikeussalinyrkkeily on kyllä hyvä keino.”

Elämäni Gangsterina ilmestyi 2016, Immu 2019 ja Late 2020

HS: Jarkko Sipilän rikosromaanisarja jatkaa tiiviinä ja laadussa pysyen

”Ei näy vaaraa, että rikos­kirjailija Jarkko Sipilän Takamäki-sarja polkisi jotenkin paikallaan. Kaksi­kymmentä nidettä tehtynä, ja hänen Syy tappaa -romaaninsa osoittaa poliisidekkarien jatkuvan tunnelmiltaan tiheinä ellei petraavankin”, kirjoittaa Helsingin Sanomat Syy tappaa -dekkarin arvostelussa.

”Uutuus esittää mieltäkääntävän murhasarjan. Sipilä kuitenkin pudottelee toteavaan kerrontaansa niin mojovia yllätyksiä ja arkirealistisia tehotippoja, että juttu oli pakko selvittää yhdeltä lukurupeamalta”, HS jatkaa.

Lue koko arvostelun HS:n sivuilta: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006522114.html

Takamäki 20: Syy tappaa tulossa – missä mennään nyt?

Kahdeskymmenes Takamäki on loppusuoralla. Viimeinen hiiren klikkaus lähestyy siinä kuin deadlinekin, kirjoittaa dekkarikirjailija Jarkko Sipilä.

Syy Tappaa -dekkarin kansi

Uuden kirjan suunnittelu alkaa aina syksyllä. Se on omalaatuista aikaa, mutta oikeasti kiinnostavaa. Mieti nyt itseäsi pohtimassa kysymystä: ”Kenet tappaisin ja miksi?”

Tosin Takamäki-dekkarin suunnittelu ei siitä ala, vaan ensin mietin isomman teeman, jonka ympärille tarina rakentuu. Mutta pian sen jälkeen tullaan siihen kuka tai ketkä ovat uhreja.

Kuka tappaa ja mikä on syy? Miksi tähän on tultu ja mitä siitä seuraa?

Tällä kertaa päätin ottaa riskin, jota olen aiemmin tietoisesti vältellyt. Takamäki-dekkareissa ei ole lapsia tapettu. Syy tappaa -dekkarissa henkirikoksen uhriksi joutuu 14-vuotias tyttö.

Omat lapseni ovat jo yli kahdenkymmenen ja ajattelin, että nyt olisin kypsä käsittelemään aihetta.

Se ollut helppoa, vaan vaikeaa. Harvoin on tullut sellaista tunnetta, että kirja ikään kuin työntää kirjoittajaa kauemmaksi. Älä tee tätä. Älä tapa lasta. Kirjoita rosvoista, jengiläisistä tai aikuisista, jotka huonoa onneaan tai omasta syystään joutuvat uhreiksi.

Mietin mistä tämä juontui. Se oli selvää. Taustalla olivat omat pelot ja huolet ajasta jolloin omat lapset olivat teinejä. Kun kirjan alussa uhrin isä katsoo Whatsappin viesteistä onko lapsi nähnyt viestin tai koska tämä on ollut palvelussa viimeksi paikalla, niin näin olen tehnyt itsekin.

Ehkä rikostoimittajan työ lisää huolta.

Tarina oli kuitenkin sellainen, jonka halusin tehdä. Lopulta inho tarinaan katosi ja se veti mukaansa.

Dekkari siitä syntyi. Nyt kirja on viimeistelyvaiheessa. Olen itse käynyt sen läpi useamman kerran. Koelukijoilta on tullut palaute ja korjauksia on tehty. Kustantajakin on kelpuuttanut tarinan.

Käsittelyvaiheen hauskin päivä oli se kun kiersin keskeiset tapahtumapaikat ja kirjoitin havaintoja autossa paikan päällä. Kuva on kauppakeskus Kaaren parkkipaikalta – lopulta kyllä poistin tämän kohtauksen turhana.

Kustannustoimittajani Nina Gimishanov on kaiken tämän jälkeen heilauttanut taikasauvaansa ja tekstistä on tullut vielä lukukelpoisempaa. Nina on käsitellyt Takamäki-dekkareita jo Gummerus-aikanani.

Nyt kirjan käsittelyssä – se on aina raskain vaihe, koska mitään ei uutta ei oikeastaan siinä luoda – on viimeinen vaihe. Word-dokumentti on koneella aika lailla valmiina lähetettäväksi kustantajalle.

Sen jälkeen edessä on oikoluku ja taitto, joiden jälkeen vielä on yksi vaihe viimeisten virheiden etsimiseksi.

Mutta aina niitä jää. Typojakin.

PS. Koronavirus toi mietittävää kirjankin tarinan kannalta. Pohdin pitäisikö se kirjoittaa dekkariin jollain tavalla. Tulin siihen tulokseen, etten laita sitä kirjaan. Syy on yksinkertainen: tilannetta on mahdoton ennustaa.

Alunperin kirjassa oli ajankohdaksi asetettu syyskuun loppu 2020, mutta nyt vain syyskuun loppu. Poistin vuoden.

Mutta ohje koronaan on helppo. Pysykää rauhallisena – katsokaa televisiota ja lukekaa kirjoja.